skip to Main Content

Lämpöä läheiselle

Mä en oo ikinä juuri neulonu sukkia. Mun ei oo yksinkertaisesti tarttenu. Mulla on jo villasukat­ kaikkiin kuviteltavissa oleviin tarpeisiin loppuelämäksi: on lyhytvartiset villasukat, pitkävartiset villasukat, ohuet villasukat, paksummat villasukat, sukat, jotka oon erikoistanu saapassukiksi ja sukat, jotka oon erikoistanu löhöilysukiksi. Kaikki nämä on syntyneet yhdistä puikoista. Mummon.

Mummo oli kova neulomaan. Useampi pari sukkia valmistui viikossa. Sillon ku hurahdettiin siskon kanssa ratsastukseen, mummo teki meille pyynnöstä ratsastuslapaset – sellaiset, että pikkurillille oli oma paikka, jotta lapasilla pysty ottaan ohjasotteen.

Mummo elää yhä, muttei pysty enää neulomaan. Muistan kivuliaan hyvin sen päivän, kun mummo pyysi mua ja siskoa käymään. Olohuoneessa sohvan vieressä oli tuttu kasa lankaa, ja kasan päällä keskeneräinen kudin. Työ ei ollut kovin pitkällä. Puikoilla oli liian pitkille venyneitä silmukoita. Näki, että yritetty on. Kauan. Ja sinnikkäästi. Ja sitten oli päädytty siihen, ettei tämä enää onnistu.

Mummo sanoi: ”Viekää nuo pois. Mä en pysty enää neulomaan.” Ihminen, joka oli neulonut koko ikänsä ja rakastanut sitä, joutui luopumaan tästä viimeisestä harrastuksestaan.

Teki mieli vastustella mummon pyyntöä, mutta ymmärsin, ettei siitä olisi ollut apua. Hienomotoriikka oli päättänyt, että nyt on neulottu tarpeeksi. Vieläkin muljahtaa jossain syvällä sisimmässä, kun ajattelen tätä.

Kun kuulin Villasukat veteraaneille, Suomi 100 vuotta -kampanjasta, ajattelin heti, että mummo olisi varmasti osallistunut tähän. Surettaa, ettei mummo voi enää neuloa.

Mutta tiedän jonkun, kuka voi. Itseni.

Kuten jo tekstin alussa toin ilmi, en oo kovin hyvä neulomaan. Oon tehny elämäni aikana ehkä kolme sukkaparia. Viimeisimmästä parista alkaa olla jo kymmenen vuotta aikaa. Näinpä ei ole yllättävää, että ensimmäisen veteraanisukkani neulomisprosessi sisälsi kaksi massiivisempaa purkamisprosessia – yhden kantapään tienoilla ja toisen kärkikavennuksessa.

Mutta ajattelen, että näinhän se elämässä menee. Vastaan tulee vieraita asioita, joiden kanssa vaan opetellaan tulemaan toimeen. Näin oli varmasti sota-aikanakin. Ei kukaan tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan. Tilanteen kanssa vain opeteltiin tulemaan toimeen.

Neulominen on hyvää aikaa ajatella. Sukka ei synny hetkessä, vaan jokainen silmukka neulotaan erikseen. Pikkuhiljaa syntyy kokonaisuus.

Neuloessa ajattelen niitä kotirintamalla odottaneita, huolestuneita läheisiä neulomassa sukkia rakkailleen rintamalle. Mietin, mitä he ovat ajatelleet. Ehkä he ovat ajatelleet sitä, että rakas ihminen saisi rankkoihin oloihin jotain konkreettista käyttöön. Että tärkeän ihmisen varpaat pysyisivät lämpimänä. Lämpöä läheiselle.

Ajatuksissa ja konkreettisesti.

Haluan ajatella jatkavani tätä ajatusta. Haluan neulomillani sukilla kertoa, että tiedän ja muistan. Vaikken tiedäkään juuri mitään konkreettisista sota-ajoista, niin elämän parhaiden vuosien käyttäminen sodassa… Ei kukaan voi antaa noita kuluneita vuosia takaisin.

Mä voin hyvin laittaa hetken aikaani parhaista vuosistani asian ajattelemiseen. Siihen, että opettelen neulomaan ja teen muutaman parin sukkia. Vien hieman lämpöä sille henkilölle, jonka vanhoja varpaita voi paleltaa. Sille henkilölle, joka on koko elämänsä kantanut raskaita kokemuksiaan mielessään – ja silti todennäköisesti jakanut niitä vain vähän, jottei taakka siirtyisi myös muiden hartioille.

Mun neulomisjälki ei oo ehkä niin nätti kuin mummon. Enkä mä oo niin nopea neulomaan. Mutta yritän parhaani. Neulon mun veteraanisukat lämpimin ajatuksin. Jatkan omalta osaltani mummon työtä. Sitä välittämistä, jota mummo on aina osoittanut lähimmilleen neulomillaan sukilla ja lapasilla.

Otan tavoitteeksi neuloa kolme paria. Kuusi sukkaa. Se käytännössä tuplaa tähän asti elämässäni neulomani sukat.

Mukaan neulomaan ehtii varmasti vielä. Sukkien teko-ohje löytyy FB-ryhmästä “Villasukat veteraaneille, Suomi 100 vuotta”.

This Post Has 2 Comments
  1. Munki mummu lopetti muutama vuosi sitten kutomisen. Teki liian kipeää, mutta luulen että kipeämpää kuin hartioihin otti mieleen. Mummu oli niin kovin työtä rakastava ihminen, ja kun viimeinenkin harrastus piti lopettaa, niin se ei ollut helppo.

    Itekin opettelin kutomaan vasta kun mummu ei pystynyt Tajusin, ettei kukaan tee mulle enää sukkia, jos en ite tee. Mummun opastamana pääsin alkuun, ja osaltaan hurahdin harrastukseen. Mummu tykkäsi kovasti, kun menin hänen luokseen kutomaan, ja kertoi tarinoitaan käsitöihin liittyen.

    Nyt ei oo mummua enää kutomassa, eikä opastamassa, sillä hiljattain mummu kuoli. Ikävä on suuri, ja tajusin myös kuinka paljon jäi kysymättä, kutomisesta ja kaikesta muustakin. Paljon perimätietoa on nyt poissa.

    Olin ajatellut osallistua tähän kampanjaan, mutta unohdin sen syksyn tohinassa. Kiitos kun muistutit, sillä ehdin vielä aloittaa. Tämä on hieno ja tärkeä kampanja, joka lämmittää mieltä ja jalkoja. (:

    1. <3 Kauniisti kirjoitettu! Vanhan kansan työmoraali on kyllä ihailtavaa. Minustakin tuntuu, että neulominen oli mummolle paitsi harrastus, myös keino vielä "tuottaa" jotain - olla hyödyksi. Vaikka varmasti piti puuhasta muutoinkin. Pitäisikin taas ehtiä käymään mummolle... Ehkä voisin ottaa kutimen mukaan ja inspiroida niin mummoa puhumaan omasta käsityöharrastuksestaan.

      Kiva, että tekstini muistutti kampanjasta! Vielä ehtii todella hyvin mukaan :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back To Top